Kello soi alle kolmen tunnin päästä siitä, kun päästiin nukkumaan. Ai että olis väsyttänyt makeasti. Tulin myös pohtineeksi, että jumakauta mä olen lomalla, että miks ihmeessä herään niin AIKAISIN?! Siihen oli kyllä hyvä syy: delfiinit. Kuudelta moottorillisen kanootin kyytiin ja ulapalle. Eipä tarvinnut kauaa odottaa, kun delfiiniparvi lipui ohi useampaan kertaan. Oli aivan uskomatonta nähdä delfiinejä luonnossa ja ihastella niiden korkeita hyppyjä ja kuunnella keskinäistä kommunikointia. Aika mageeta. Sain hienoja kuvia ihan läheltä, kun ohittivat meidän pootin. Pörröttiin sillä kanoottihärpäkkeellä ympäri parin tunnin verran. Hotellilla meillä oli sen verran aikaa takastullessa, että ehdittiin juuri laittaa rinkat kuntoon ja syödä aamupala ennen lähtöä. Pannukakkuja! Jee! Pojat on monta kertaa nauraneet mulle siitä, että ihan sama missä syödään, mun on saatava banaanipannareita jälkiruuaks. Köröteltiin sitten muutama tunti kohti Taman Nasional-parkia eli kansallispuistoa kohti. Päämääränä oli Nusa Menjangan-saari Balin pohjoispuolella. Nusa Menjangan oli hyvin tunnettu ja suosittu snorklaus- ja sukelluspaikka. Mulla oli mukana omat snorklausvälineet ja hyvä, että oli. Räpylät, joita sai vuokrata, olivat todella huonossa kunnossa ja ihan roskiskamaa. Niillä oli astuttu korallien päälle useampaan kertaan!!! Kehtasi paikan johtaja vielä väittää, että räpylät olivat hyvässä kunnossa, kun asiasta häneltä kysyin! Näytin omaani ja heidän räpyläänsä vierekkäin. Vetosivat kovasti siihen, että mulla oli muka täysin uudet. No eivätpä ole uudet! Kysymys on vain siitä, että paikka vuokrasi roskaräpylöitä tietämättömille turisteille. Sain lopulta tingattua pojille snorklausvälineet puolella siitä, mitä se ukko alun perin pyysi. Siitä tietää aina, että on tingannut hyvin, kun myyjä tai tässä tapauksessa vuokraaja on vihainen. Vähän kun ääntä korotti, niin johan alkoi tapahtua. :D Solo, meidän kuski, sanoi jälkeenpäin mulle, että mä olen ihan mestari tossa tinkaamisessa ja samalla tavalla hän olisi itsekin tehnyt. Maksettiin lopulta puolen tunnin venematkasta, kansallispuiston sisäänpääsystä, "oppaasta" (joka nukkui veneellä koko ajan) ja kahdista snorklausvälineistä 806000 Rp eli 63 €, kun alkuperäinen hinta oli 1,5 miljoonaa Rp. Eipä ollut kaveri hirveen mielissään, mutta mä olin! Tavarat mukaan ja potskille! Solo jäi juoruamaan paikallisten miesten kanssa rannalle. Voi mikä maailma veden alla oli! Aivan upeaa! Unohdin välillä hengittääkin, kun jäin pällistemään sitä kauneutta! Kaikista parasta oli mennä koralliriutan reunalle ja nähdä 30 metriä syvemmälle pohjaan asti! Niin kirkasti vesi oli! Olisin niin kovasti halunut mennä laitesukeltamaan! Kamera lauloi ihan kiitettävästi 200 kuvan verran! Ups. :) Lilluttiin vedessä yli kaksi tuntia ihastelemassa fisuja ja olisin voinut jäädä asumaan sinne! Olin siitä tosi surullinen ja harmissani, kun riutalta löytyi muovia ja rikkimenneitä lasipulloja ja jopa muutama kenkä! Ihmiset ovat niin tyhmiä! Kaiken lisäksi yksi kiinalainen vain astui räpylöillä korallin päälle ja siitä irtosi pala! En yhtään ihmettele, että koralliriutat kärsivät, kun niille päästetään sellaisia urpoja! En usko, että se on enää tietämättömyyttä vaan täyttä tyhmyyttä ja omahyväisyyttä! Lähdettiin riutalta viimeisten joukossa. Solo tuli meitä hätääntyneenä vastaan laivalla ja sanoi, että iso taakka putosi harteilta, kun näki meidän olevan kunnossa. Vain 15 minuuttia aikaisemmin yksi laitesukeltajista oli tuotu kuolleena rantaan. Oli kuollut hapenpuutteeseen ja hukkunut. Täysin turha kuolema. Taas muistutti siitä, että sukellus ei ole mitään leikkiä vaan todella vaarallista. Siksi joka kerta, kun ihminen lähtee sukeltamaan, allekirjoitetaan paperi siitä, että on tietoinen vaaroista ja vapauttaa sukelluskoulun vastuusta, jos jotain tapahtuu. Solo oli ollut aivan palasina, kun ei ollut tiennyt oliko meille käynyt jotain vaí ei. Kyllä tuollainen veti meillä mielen aika matalaksi. Aurinko alkoi laskemaan ja nälkä aivan karmea! Pysähdyttiin paikalliseen tienvarsikuppilaan vetämään huikopalaa eli riisiä ja kanaa. Täällä ne chilikastikkeet on oikeasti todella tujuja! Suomesta tuskin edes löytyy niin vahvaa chilisoossia! Matka jatkui sieltä kohti Kintamania, Keski-Balille. Solo ja Ville saivat nauttia mun ja Patrickin takapenkkikaraokejukeboxia koko automatkan. Jopa Solo piti meitä hieman pimahtaneina! Yövyttiin puolentoista kilometrin korkeudessa meren pinnasta katsottuna. Talo oli kyllä aivanläpihomeessa. Kaikki kolme olivat seuraavana aamuna täysin tukossa, mikä ei lienyt yllätys kenellekään meistä. Hyvä, että ääntä lähti. Se talo tosin oli ainoa paikka, jossa pystyi yöpymään. Sadan ihmisen kylässä ei ihan hirveen suurta valikoimaa ollut noitten majapaikkojen suhteen. Meille luvattiin samaan hintaan myös päivällinen ja aamupala, arvaa näkyikö niitä?

Mä heräsin kukkojen laulantaan kuudelta aamulla. Ne jatkoivatkin sitten ihan kahden tunnin verran sitä kiekumista. Ei kiva. Ulospäästessä oltiin kirjaimellisesti pilvessä, näkyvyys oli vain parin metrin luokkaa. Jännä fiilis olla niin ylhäällä. Lämpötilakin taisi olla lähellä +10. Tuskin enempää. Oltiin vain onnellisia, kun päästiin autoon. Pysähdyttiin taas paikalliselle tiekuppilalle. Pojat maistoivat lihoja, joista toinen jälkeenpäin pääteltiin olevan koiraa. Täällä juoksee yhtä paljon kulkukoiria vapaana kuin lehmiä Intiassa. Ville sanoi, että liha olikin maistunut vähän oudolle, mutta chili peitti mauan. Poijaat siis söivät katuransua. Onneksi en niihin lihoihin koskenut! Mä odotin vain innolla meidän koskenlaskua. Naurettiin paikan päällä sitä, kun muut maksoivat siitä onnellisena noin 68 euroa ja me vain 28 euroa. Solo sai meille sen niin hyvään hintaan! Ville jätti kuitenkin koskenlaskun väliin. Patrickin kanssa on yhteisen matkan aikana monta kertaa heitettyä vitsiä siitä, kuinka onnettomuusalttiita ollaan. Jos luulit, että mä olen onnettomuusaltis, niin en ole mitään Patrickiin verrattuna! Oltiinkin ihan intopinkeenä, kun vihdoin päästiin melomaan koskeen. Pari Indoo ei sen sijaan tehnyt mitään, melottiin kumivenettä kolmestaan oppaan kanssa. Välillä oltiin väärinpäin, välillä mentiin 360 astetta ympäri kumiveneen kanssa ja välillä nokka menosuuntaan. Kivet koskessa oli teräviä ja isoja ja jäätiin monen monta kertaa niihin jumiinkin. Viimeisellä kerralla, kun oltiin jumissa veneen kanssa, tuli toinen takaanta ja kippas sitten meidät ympäri. Olin hetken veden ja veneen alla, mutta enemmän mä olin huolissani niistä kivistä. Mut vedettiinkin tosi nopeasti toiselle veneelle, mutta Patrickilla ei käynyt ihan yhtä hyvä mäihä. Sillä oli jäänyt jalka jumiin kahden kiven väliin ja joku idiootti oli työntänyt Patrickia pois veneestä Patrickin yrittäessä nousta siihen. Lopulta Patrickin nostettiin veneeseen. Ei kuulema ollut ihan hänen juttunsa. Indotyttö itki ihan valtoimenaan ja sain sitä rauhoitella, vaikka se ei saanut edes naarmun naarmua ja mä olin se joka oli loukkaantunut. Paljoa tuntenut saatika astunut mun vasemmalla jalalla. Patrickilla meni vielä sama jalka! Onneksi paikalla oli yksi sairaanhoitaja, joka sitoi meidän jalat väliaikaisesti pakettiin. Että sitä jalkaa särki! Patrick oli pelästynyt kunnolla, että mulle oli käynyt jotain, kun näki yhden kypärän menevän yksinään koskea alas. Onneksi ei! Miten on mahdollista, että me oltiin ainoat, joille kävi jotain ja vielä samaan jalkaan?! :D No pistä kaksi hyvin onnettomuusaltista ihmistä samaan kumiveneeseen niin johan tapahtuu! Jouduttiin laskemaan koskea vielä noin kahdeksan kilometrin verran rikkinäisten jalkojemme kanssa välipisteelle, mistä meidät oli mahdollista saada autoihin. Matka tien varteen ei käynytkään ihan helposti. Meidät nostettiin ensin jyrkkää pientaretta pitkin ylös. Sitten se odotus alkoi. Odotettiin, että saataisiin auto paikalle ja Patrickille paarit. Nousua oli nimittäin 100 metriä melkein pystysuoraan korkeita ja epämuodostuneita portaita pitkin. Paikalliset kyläläiset olivat vähän ihmeissään, kun kaksi länkkäriä pöllähti keskelle kylää peltotöiden aikaan. En jaksa olla ihmettelemättä sitä, miten paikalliset naiset pystyvät kantamaan päänsä päällä vaikka mitä ja vielä niin helposti! Yhdelläkin vanhalla rouvalla meni 25 kg riisisäkki ylös ihan tosta noin vaan. Kylässä ei myös todellakaan tiedetty mistään telkkarista saatika jostain uusimmasta muodista! Nyt on tajunnut taas, kuinka paljon turhaa sitä elämässä on. Noin niin kuin ylipäänsä. Anyway, Patrick otettiin paareille ja lähdettiin kuljettamaan ylöspäin. Patrick oli välillä täysin pystyasennossa paarien kanssa, koska portaat oli niin jyrkät ja kapeat, mikä vaikeutti kantamista. Neljä miestä oli ihan puhki, kun pääsivät ylös. Mä nilkutin hetken kainalosauvoilla, kunnes totesin, että en mä jaksa yhdellä jalalla pomppia niitä rappuja ylös. Kaks melontaopasta kantoi mut sit lopulta tielle. Mä ja Patrick oltiin lähinnä huolissaan Solosta ja Villestä, jotka odottivat meitä maalissa. Oli Solo mennyt hiljaiseksi, kun oli saanut kuulla miten meidän oli käynyt. Täällä kulttuurissa tuntuu olevan tapana löytää se syyllinen, jos jotain tapahtuu. Pitkän aikaa ajomatkalla sairaalaan saatiin Sololle sanoa monen monta kertaa, että ei meidän jalkatapaturma ollut hänen vikansa. Sairaala, johon meidät vietiin, oli kuulema yksityissairaala. Tuntui nololta istua pyörätuolissa hoitajien meitä viedessä ensiapuun, vaikka siellä oli ollut monta ihmistä ennen meitä jo jonossa. Täällä hoitoa saa nopeiten se, kenellä on eniten rahaa maksaa. Matkalla ylös hoitoon Solo sanoi, ettei ikinä ennen ollut ollut hississä ja piti tulla portaita takaisin alas, kun tuli paha olo siitä ylösalasmenosta. Solo sanoi meillä, että sairaala oli hänelle kuin luksusta, mulle se näytti lähinnä meidän suomalaisilta terveyskeskuksilta. Miten paljon onkaan asioita, joita pitää itsestäänselvyytenä! Sololle se oli luksusta, mulle aivan normaali asia. Sairaalassa oli kova kiire odottamaan. Juoksin pari kertaa röntgenissä ja lääkärin luona. Lopulta parin tunnin odottelun jälkeen meidät päästettiin kotiin. Kummallakin jalka paketissa. Mulle kävi vähän onnekkaammin, Patrick sai yli 20 avohaavaa jalkoihin. Kepit Solo hankki meille katukaupasta kuudesosahinnalla. Ilta päättyi lopulta tuttuun ja turvalliseen Totemokseen ja sen ihaniin ruokiin! Meidän piti siis lähteä alun perin seuraavana päivänä kohti Gilejä, mutta vietettiinkin sitten viikon verran vielä Kutassa. Siitä seuraavassa.